Kuva: Kuvassa valokuvaaja, sekä HEO:n kuvajournalismin opettaja Jore Puusa. (HEO)
Huom. Postaus on päivitetty versio aiemmin blogissa ilmestyneestä (1.12.2009) postauksesta.
Jore Puusa toimii HEO:ssa eli Helsingin Kalliossa sijaitsevassa kansanopistossa kuvajournalismin opettajana. Hän bloggaa poleemisti.
Luettuasi jutun, jos mielenkiinto viimeisille sanoille asti riittää, kuuntele ajatuksella Kullikuninkaan kappale Jore Puusasta koko aiheen kiteyttäjänä.
Puusa pitää pystyssä omaa blogia, missä hän julkaisee nykypäivänä videopostauksia, omalla nimellään. Juuri tämä on se syy, omalla nimellä kirjoittaminen ja sen takana pysyminen, miksi arvostan häntä tänä anonyymin kirjoittamisen kultakautena.
Jore Puusa kiteytti ajatukseni printtimedian ongelmista, sekä yhä sen heikkenevästä kuvien laadusta blogitekstissään Loukku ja miten siitä selvitään.
Blogipostauksessaan Puusa toteaa printtimedian olevan taloudellisissa vaikeuksissa. Kun lehden levikin pienentyessä aletaan tehdä säästöjä lehtien sisällä, lentävät ulos ensimmäisenä kuvapuolen lehtikuvaajat, taittajat, sekä freelance -työntekijät. Tämä siksi, koska toimittaja on lehtityöhierarkiassa korkeammala kuin esimerkiksi lehtikuvaaja.
Tässä piilee se dilemma tahi ongelma, miksi päivittäisten paperilehtien lukeminen raivostuttaa minua.
Ennen, niinä vanhoina ja hyvinä aikoina toimittaja teki kuvaajan kanssa yhdessä jutun lehteen. Toimittaja kirjoitti ja lehtikuvaaja esitti valokuvien kautta oman näkemyksensä. Lopullinen lehteen painettu juttu on siis kombinaatio, eräänlainen harmoninen kokonaisuus, missä kiteytyy kummankin alansa ammattilaisen, toimittajan ja lehtikuvaajan jälki. Tämäntyyppistä jutuntekoa löytyy nykypäivänä ainoastaan monopoliasemassa olevista aikakausilehdistä, kuten esimerkiksi Suomen Kuvalehti ja sanomalehdistä, joista esimerkkinä Helsingin Sanomat, sekä Kaleva.
Kuva: Surullinen esimerkki toimittajan kuvaamista kuvista. (Jore Puusan blogi)
2000 -luvun printtimedian kuvat kuvaavat jutun toimittajat – eivät lehtikuvaajat
Toimittajien kuvat ovat kameran, eivät ihmisen ottamia. En ole tavannut lehtiä lukiessani/selatessani Jore Puusan tavoin ainuttakaan toimittajaa, joka kykenisi tuottamaan pysäyttävää kuvaa ajaen lukijan jutun piiriin. Hyviä lehtikuvaajia senkin edestä (esimerkiksi Jussi Leinonen, Petri Uutela, Antti Sompinmäki, sekä Samuli Ikäheimo eli STRAP-PHOTOS).
Puusa arvioikin blogipostauksessaan, että noin KUUSIKYMMENTÄ PROSENTTIA (60 %) lehtien kuvista kuvaavat toimittajat, nämä valokuvauksen sieluttomat amatöörit.
Postauksen yhteyteen Puusa on loistavasti yhdistänyt kuvia lehdistä, jättäen ilmaan kysymyksiä, miksi näiden lehtien otsikot eivät puhuttele nuoria, niitä joissa elää printtimedian toivo.
Jore Puusa jatkaakin blogipostauksessaan: “9. Printtimedian tuote (esim. sanomalehti) on ollut kauan samanlainen, visuaalisesti tylsä ja mielenkiinnoton…”
“10. Edeltänyt johtaa siihen, että visuaalisuuteen tottuneet nuoret eivät seuraa tylsäksi kokemaansa printtimediaa, vaan liikkuvat netissä. Tekstierämaa pelottaa lukemaan tottumatonta ja kuvien heikkous panee nuoret ohittamaan jutut. Kuvaan katsotaan lehdissä aina ensin, jos kuvassa pönöttää kriittisen visuaalisen ilmaisun sijaan viisi alivalottunutta isomahaista pukumiestä, ei kukaan nuori pysähdy.”
On ikävä etteivät sanomalehdet uskalla tukea viikkoliitteitä, jotka tuovat nuoria lukijoita, jotka ovat tulevaisuuden toivo. 2000-luvun printtimediassa ei ymmärretä sitä, että nuori viestii aluksi kuvin, sitten kielellisesti. Nykynuoret näkevät päivittäin suuren määrän audiovisuaalista mediaa, kuvaa (still, sekä video) ja ääntä. Jotta printtimedia kokonaisuutena voisi näyttäytyä kiinnostavina tuotteina, niiden pitäisi panostaa visuaalisuuteen, siten että kuva ja teksti olisi toimiva kokonaisuus, ei juosten kustu läjä tekstiä ja mielenkiinnoton kuva.
Lue Jore Puusan blogipostaus kokonaisuudessaan: Loukku ja miten siitä selvitään.
______________________________________________
Tässä vielä artikkelin teemaan kiteyttävä video.



Liity Ollin seuraajaksi Twitterissä
Tilaa Youtube-kanava
Liity faniksi Facebookissa
Hedelmällistä ja mielenkiintoista pohdintaa.
Suuri osa toimittajistahan on opiskellut mediaa ja samalla valokuvausta. Olisikohan huonojen kuvien taustalla kiire vai taitamattomuus? Molemmat yhdessä? Ainakin esimerkkijutut näyttäisivät olevan kiireellä väsättyjä.
Kuvien merkitys lukijan huomion saamisessa on kiistaton. Osuva ja kiinnostava kuva tuo aivan kuin sielun koko artikkelille. Jutun kiinnostavuuteen vaikuttaa myös osuva otsikko. Ensin katsotaan kuva, sitten otsikko.
Mielenkiintoisia näkymiä printtimedian tulevaisuudelle. Toisaalta kirjaahan ei tapa mikään.
Mielestäni hyvän kuvan merkitys korostuu etenkin verkkokirjoittamisessa. Täällä kaiken pitää olla silmää miellyttävää ja nopeasti selattavaa.